Medioissakin aika ajoin törmää kiivaasiin keskusteluihin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta sekä virikehoidon tarpeellisuudesta. Jonkin verran niitä seuranneena olen törmännyt ihmisten tietämättömyyteen tai ymmärtämättömyyteen. Päiväkotielämä työntekijän näkökulmasta on minulle tuttua muutaman vuoden ajalta. Omat lapseni ovat nyt kohta 2 vuoden ajan olleet päiväkodissa hoidossa, joten kokemus siitäkin on tuore.

En voi uskoa, että ns virikehoitoon vieviä on kovin paljon. Ja jos heitä on, uskon että joku syy siihen löytyy. Tämän päivän äitiys on kaikkea muuta kuin helppoa, vaikka kirjakaupoissakin on saatavilla kasvatusoppaita sekä äitiyskirjallisuutta pilvin pimein. Syyllisyydentunne on tuttu varmasti jokainen äidille, joka jossakin kohdin painii hoito- ja kasvatusongelmiensa parissa. Syyllisyydentunto on kuitenkin tervettä, mikäli se pysyy kohtuuden rajoissa ja sillä voidaan saavutta jokin tavoitteellisempi toimintatapa sekä ratkaisu esim. pöytäkäytökseen. Syyllisyydentunne voi kuitenkin ajaa hyvin pian kierteeseen, jossa äiti ikään kuin väistelee kiusallisia kysymyksiä tai eristäytyy jollain lailla. Virikehoito on sanana varsin kova ja mielestäni kuvastaa enemmänkin reikkuvan vauvamobilen asettamista kattoon kuin jotain muuta. Päiväkoti voi tarjota virikkeitä, neurologin sanoin "ärsykkeitä" joita lapsi kuin lapsi tarvitsee kehittyäkseen. Virikehoito sen sijaan voisi olla samaa kuin ärsykehoito - lapsi totutetaan lapsiryhmään, ryhmästä kuuluviin ääniin, kaikenlaisiin äistiärsykkeisiin joita ehkä kotona ei pystyä tarjoamaan ellei sitten ole iso lauma lapsia ja kovaääninen tapa tehdä kotitöitä.

 Tarvitseeko lapsi virikehoitoa vai onko se vain äitien laiskuutta? Perheolosuhteet voivat olla erilaisia ja kukaan ei voi täysin tietää, mitä missäkin perheessä oikeasti tapahtuu. Lapsi tarvitsee tavallista elämää, virikkeitä joita elämässä on: kattilan ääniä, tuulen huminaa, veden lotinaa, viemärin ääniä, ihmispuhetta, valoa, lämpötilan vaihteluita... Virikkeellä voisi ajatella olevan lasta aktivoiva merkitys. Aina näin ei kuitenkaan ole. Aistiyliherkkä lapsi ei osaa jäsennellä kaikkea kuulemaansa, tuntemaansa tai näkemäänsä ja enemmänkin häkeltyy. Toisaalta tällainen lapsi tarvitsee aistiärsytyksiä säännöllisesti, että oppisi tulemaan niiden kanssa toimeen. Siedätyshoitoa tarvitaan, mutta kohtuullisesti ja ajan kanssa. Keskittymisen ja tarkkaavaisuuden parantuessa aistiherkkyyksien kanssa oppii elämään. Päiväkotihoito ei voi olla vain virikehoitoa hyvällä tavalla, vaikkakin se voi olla ärsykkeitä tarvitsevalle lapselle hyväksi. Vaikka itse en vienyt isompaa lasta hoitoon vauvan syntyessä, en näe mitään perusteltua syytä moittia äitejä jotka niin tekevät. Olen vuosien varrella oppinut, että toisten ratkaisut ovat toisten ja omani ovat omiani. Mielestäni siinä ei ole voi olla mitään pahaa ajatella, että isompi lapsi kaipaa virikkeitä (tarkoitetaan varmasti kavereita, leikkihetkiä, ohjattuja tuokioita ja ryhmän merkitystä) 4-5-vuotiaana. Vauvan tullessa perheeseen on väistämätön tosiasia, että äidin väsymys kaksinkertaistuu. Jos vauva sattuu olemaan huonouninen ja vatsakipuinen, isomman lapsen tarpeet eivät voi tulla mitenkään tyydytetyksi. Siitä on omakohtaista kokemusta kun lasten ikäero oli 1v4kk. Kokonainen vuosi meni niin usvassa, aivan kuin kaksosia hoidellen että monesti mietin miten selvisin siitä ajasta. Vuosi kehittyvän lapsen elämästä on tärkeä. Siinä ajassa opitaan jo paljon uusia taitoja. Vauva voi laittaa koko perheen rytmit aivan päälaelleen ja siinäpä sitten valvoo koko perhe.

Kaikki on toisenlaista jos isompi lapsi on sopeutuvainen ja sietää sen, että ulos ei nyt päästäkään ihan heti kun sinappihousu päätti tehdä väkevät, oksensi kaikki vaatteensa ja kiljuu kuin porsas. Isompi on ehkä jo tuossa vaiheessa niin tulistunut, että on ottanut kaikki ulkovaatteensa pois, kaatanut pottaan tekemänsä pissan olohuoneen lattialle ja kastellut siinä päivän postin. Noh, mahdollista kaikki. Kun tuollaista rumbaa elelee jonkin tovin, vähemmästäkin tulee mieleen että olisiko ihan kaikkien kannalta hyvä jos isompi kävisi vaikka kerran pari viikossa päiväkodissa...

Jokainen elää tavallaan ja jokaisella on omat voivavaransa kestää arjen haasteita. Toiselle pitkällinen univelka ei vaikuta mitenkään, kun toinen jo kärsii somaattisista oireista. Lapsen edun rinnalla pitäisi aina kulkea myös koko perheen etu. Hyvinvoivat vanhemmat ovat lapsen paras. Jos hyvinvointia saadaan sillä, että lapsi käyttää subjektiivista päivähoito-oikeutta muutaman kerran viikossa, eikö se ole ennaltaehkäisevää "hoitoa" ? Onko sellainen ÄITI aina tuomittavissa raskaasti, joka tuollaista oikeutta väärinkäyttää? Isät ne varsin usein unohtuvatkin noissa keskusteluissa, ehkä isien tehtävänä ei olekaan tuntea sitä syyllisyyttä eikä heille sitä usein luodakaan. Isien on lupa rillutella, käydä farkkukaupassa, parturissa, keilaamassa, treeneissä ja yhdistysten kokouksissa. Lapsihan ei tietenkään kärsi siitä. Ehkä hän saa enemmänkin iloisemmankin isin elämäänsä. Mutta miten on äidin laita? Jos hän ajattelee omaa jaksamistaan ja vie isomman lapsen hoitoon, on hän laiska ja mätämunayksilö jonka ei olisi koskaan pitänyt saadakaan lapsia. Viis siitä, vaikka tuo rättipoikkiperkeleenahdistunut mutsi voisi nukkua vauvansa kanssa ja olla isommallekin jaksavampi.. saatika jaksaa kutitella, rapsuttaa, kehua, ihailla ja ihmetellä parisuhteen toista osapuolta illan jo muuttuessa yön tunneiksi. No toisaalta, parisuhdeaikaahan saa sillä että lähtee sinne syömään kumisia naudanlihapihvejä ja keskustelemaan mistäkäs muustakaan kuin LAPSISTA

Oli niin tai näin, kovien mielipidekirjoittajien mielessä harvoin käy se tosiasia että jokaisella ON oma ainutlaatuinen elämänsä. Mikkolan Nina on tosin asioista omaa mieltään ja haluaa kovilla sanoillaan saada keskustelua aikaiseksi. Hiekkalapiosota ei välttämättä johda mihinkään hyvään, ei edes silloin kun upseeri&herrasmiehen vaimo on toisen osapuoli. Silmissä oleva hiekka sattuu ja muistijälki siitäkin jää.. pahimmassa tapauksessa hiekkalelufobia.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia