Se vei aikaa. Aikaa löytää itsensä ihmisenä, naisena. Muunakin kuin äitinä. Yrittää jossain pienessäkin välissä ajatella itseään, omaa parastaan, omia halujaan sekä toiveitaan. Ja se vaati tietyllä tavalla kovuuttakin.

Kun palasin työelämään 5 vuoden jälkeen, tuntui ristiriitaiselta: Vein lapset vieraalle hoitoon ja tunsin suurta surua. Toisaalta pääsin yhteisöön, jossa minua arvostettiin, jossa sain tehdä päätöksiä koskien aikuisia ihmisiä. Kuinka isolta tuntuikaan pitää lakisääteinen kahvitauko ilman että joku kiljuu, vaatii, odottaa, haluaa, ei halua...

Omasta lapsestaan on pakko repiä itsensä irti - sen hyvässä merkityksessä. On sitten kotona tai töissä, symbioosisuhde voi olla haitallinen. Erityisesti silloin jos ei äitinä osaa erotella omia ja lapsen tarpeita. Mikä on sitten äidin tarve? Itse ainakin koin, että minulla on oikeus (ja velvollisuus) syödä, peseytyä, liikkua, tavata muita ihmisiä ja keskustella mieheni kanssa ilman että lapset saavat joka välissä keskeytettyä. "NYT ISI JA ÄITI PUHUU" - lause on tuttu lapsillemme ja he tietävät sen että heillä on pian vuoronsa.
Valitettavan usein keskustelumme ajoittuvat yömyöhään jolloin pallerot vetävät sikeää unta.. ja silloinkin keskustelu voi äkkiä muuttua riidaksi - väsyneenä luonnollista.

MUUT ÄIDIT

Omien tapojen ja elämän erilaisuudenkin takia yhteisöön nimeltä ÄIDIT kuuluminen voi olla samalla sekä hyvää että pahaa. Pahaa siinä, että voi joutua miettimään miksi ei meillä mutta noilla. Pahaa siinä, että aletaan vertailemaan. Hyvää siinä, että toinen äiti on aina ymmärtäväisin - toivon mukaan. Toiselta äidiltä saama katse tai hymähdys voi pelastaa päivän. Mutta mieheltä saama hymähdys pilata sen :)

Äitiyteen liittyviä myyttejä puretaan toisten äitien kanssa. Hyväksyntää haetaan luonnollisesti mutta samalla itsekin ymmärsin, kuinka erilaisia perhetilanteita meillä kaikilla on. Se mitä toisessa perheessä pidetään hyvänä ei välttämättä sovikaan meidän perheelle.

Jotkut sulkevat muut äidit pois. On näitä äitiyteen sairastuneita. He eivät halua nähdä parempaa elämää, elävät jatkuvasti vain ja ainoastaan lapsensa kautta. Koska kuvittelevat sen olevan ainoa tie. Näitä äitejä olen tavannut useita. Heitä yhdistää äärimmäisen heikko itsekunnioitus, ylikiltteys ja suojamuuri. Olen yrittänyt ymmärtää ja tukea, mutta näiden äitien sisälle ei pääse. He kuormittavat omasta tahdostaan sydämensä, eivätkä halua avata sitä. Eivät ennen kuin sairastuvat fyysisesti tai henkisesti itse. Mutta siltkin, heillä on oma elämänsä. Oma oikeutensa elää, olla äitinä.

Toiset äidit ovat voimavara. Mutta samalla yhtä hyvin kaipaa lapsetonta ystävää, jonka kanssa voi ihmetellä ja miettiä asioita eri tavalla. Lapseton ystävä voi olla joskus se ymmärtäväisin. Esimerkkinä poikani kummitäti, joka jaksaa aivan erityisellä rakkaudella peuhata ja olla poikani kanssa, toisin kuin muut äidit (ja kummit joilla on lapsia).
Ja kuinka tärkeää onkaan keskustella muusta kuin lapsista: Miehistä, Big Brotherista, baareista, kulttuurista, UPM:n irtisanomisista, ruoan hinnasta, auton moottoreista jne!!

Lainatakseni huoltoaseman kuitissa olevaa slogania: " SIKSI MEILLÄ ON AIVOT ETTÄ HIUKSET PYSYISIVÄT PÄÄSSÄ".