Kotiuduimme viikon päästä pojan kanssa. Kortteja, lahjoja ja kukkia oli pöydät täynnä. Oloni oli onnellinen ja helpottunut. Helpottunut lähinnä siitä, että minä ja vauva selvisimme hengissä koetoksesta. näin jälkeen päin mietittynä olisi voinut käydä toisin. Että olisin tullut yksin kotiin. Siinä asiassa en niin kiitä sairaalan toimintaa ja tiedon puutetta...

Kotona elämä osoittautui kaikeksi muuksi, kuin Vauva-lehden unelmavauvavuodenajaksi. Tissirumba oli sellaista touhua, että jos ei maitorätti löytynyt koiran ruokakupista niin ainakin maidonkerääjä löytyi housuni lahkeista. Kaikki imetysneuvot unohtuivat ja koetin ymmärtää vauvani muuttuneen ahveneksi joka nappasi etumuksistani niin kovin kiinni, että aivojen hermosolut kokivat vuosittaisen inventaarion joka imukerta. Imetys oli ihanuudesta kaukana: Hiki lensi, väsytti, paidat kastui ja voileivän murusia oli vauvan hiuksissa enemmän kuin suussani. Kaikkein unohtuvimpia imetysmuistojani olivat kenties ne ihmisten kommentit ja anopin tarttuminen varusteisiini ja tokaisu "Eihän täältä mitään tule". Noh, tuon olen anteeksi antanut ja nyt jo asia naurattaa, mutta siinä hormonihöyryssä se tuntui kamalalle. Kun en ollut enää MAHA niin olin TISSI.

Nukkuminen. Mitä se oli? Sitä että vauva laitettiin omaan koppaansa unirätin kanssa ja minä nukuin iloisen hyvin. Pah. Vauvan pienikin tuhina herätti minut ja mieheni ja keskellä yötä istuttiin siinä molemmat silmät ristissä katsomassa, että hengittääkö se. Muutaman kuukauden päästä vauva oli siirtynyt kopastaan meidän viereen.... Jokseenkin meille helpompaa.
Haaveilemani kantoliina oli koko kodin mittainen trikookangas joka venyi ja paukkui, vauva huusi kuin leijona kun tuskissani yritin viritellä netti auki siihen sidosta. Kun vihdoin sen kantoliinan siihen sain ja erittäin raivokkaan poikani sinne sisälle, totesin että tuo ei tykkää. Ei tykkää. Ei ole kantoliinavauva. Se niistä afrikkalaisunelmistani... Luomuäitiyteni koki kolauksia.

Perhekerhot olivat olleet jo odotusaikanani mielessä. Kun sitten niihin piti mennä, huomasin kellon olevan niin paljon että olisimme olleet vasta sen loppuessa perillä. Kun joskus sinne kerkisimme, totesin että puheet kestovaipoista ja liinoista saivat minut voimaan pahoin.. mikä äiti minä nyt olin?? Olisin halunnut keskustella säästä, kahvimerkeistä ja kaikesta muusta kuin vauvaan liittyvästä. "Aika punkero poika", kommentoi eräs ruikkumitoissa olevan vauvan äiti katsoessaan meidän ruoka-aikaan hereillä ollutta jyskyämme. Kiitos... kivalta tuntui. Noh, olipa poika saanut ruokaa. Ja äiti joi kahvinsa, lähti vaunuillaan kävellen kotia kohti ja päätti että perhekerhot saavat jäädä.

Kuukaudet menivät varsin vaihtelevissa merkeissä. Äidiksi kasvamiseen olisi tarvittu muutakin kuin neuvolan kattavat oppaat, sukulaisten neuvot tai nettiihmisten vinkit. Ihana mutta niin sitova. Se oli kuin tuuria: AINA kun aloin syömään, pieni herra hirnaisi "NÄLKÄÄÄÄ". Mietin myös kuumeisesti, miten ihmeessä voin mennä suihkuun kun vauva on yksin. Eihän sitä uskalla yksin jättää. Kolusin aivojani joista suurin osa oli jäänyt synnytyssairaalaan (tänäkään päivänä niistä vain noin 1/5 on palautunut ) . Keksin että laitan vauvan sitteriin ja otan mukaan suihkuun! Nerokasta. Eihän sen asian keksimiseen mennyt kuin noin 4-5 kk. Siitä se sitten alkoi: Aivoriihet. Aika erikoisia asioita pystyi tekemään yhdellä sormella kun ennen niihin oli tarvinnut kaksi kättä.

Kiitollinen olen edelleen niille ihmisille, jotka tarttuivat tiskeihin tai imuriin. Kummeille, jotka aivan upeasti olivat meidän perheemme tukijoina. Jos itse menen vauvaperheeseen, en oleta että kahvi tulee valmiiksi tai palvelu pelaa. Ja ikinä en enää ihmettele, miksi joku ei käytäkään kestovaippoja, kantele liinassa tai muuten vain puhu KOKO AJAN vauvasta... Tuntuu edelleenkin hyvältä, kun joku kysyy MITÄ MINULLE KUULUU.