OLIPA KERRAN MAHA

Vauvamaha. Se vei ajatukseni täydellisesti omaan itseeni. Kun puoliso katseli telkkarista hauskaa ohjelmaa, minä upppuduin mahaani. Painelin hellästi "Kukkuu". Ei vastausta. --> PANIIKKI. Uudestaan "Huhuuu"... sitten se tuntui. Pienen pieni, kaunis ja hentoinen liikahdus. Minun vauvani. Uusi ihminen. Illat menivät asentoa vaihtaessa, jos kuitenkin toisessa kulmassa saisi kovemman liikkeen tuntumaan. Mies katsoi välillä sen näköisenä, että seonnutko olen. Kun saatoin huudahtaa "NYT SE LIIKKUU".

Vauvamaha. Söpö. Yhden mielestä liian iso, toisen mielestä liian pieni. Ei koskaan sopiva. Neuvolan käyntejä odotin kuin eduskuntavaalien tuloksen julkistamista. Sainhan kuulla sydänäänet, olla puntarilla onnellinen (??) ja tuntea kasvavani joksikin SUUREMMAKSI.. ainakin fyysisesti. Neuvolakortin tiedot piti tietysti kotona näyttää miehelle jos se kurjimus ei ollut sattunut pääsemään vauvamahaterkkarille. Ja sitten piti laittaa tekstiviestiä ihmisille, että Sf mitta on se ja se, kaikki hyvin. Paitsi painonnousu...

Vauvamaha. Siitä tuli jossain vaiheessa julkisempi kuin Nykäsen jutut. Kaikki tuijotti, ihmetteli, arvaili. Olin pelkkä maha. En ollut ajatteleva ja tunteva ihminen, nainen. Mutta sen kesti.

Sitten alkoi kasvaminen äidiksi. Tiesin hyvinkin tarkkaan millainen äiti minusta tulisi: Ihana, nauravainen, kaiken jaksava, touhukas, kantoliinailija, kestovaippailija, luontohenkinen, osaava...... Sanoin EI epiduraalillle. Mihin sellaista tarvittaisiin? Onhan sitä äidit ennenkin synnyttäneet ilman puudutuksia!! Eikä se nyt VOI sattua.
Tiesin, etten keitä puuroa mikrossa koska olin lukenut että mikropuuro ei ole niin terveellistä kuin kattilassa keitetty. Itse en syönyt puuroa ollenkaan. Mutta lapseni tulisi.

Näin itseni perhekerhoissa kahvittelemassa iloisten ja pirteiden äitien seurassa, vaihtelin vaipat laulellen ja tunsin olevani JOTAIN SUURTA.

Seurailin muita äitejä. Noin en ainakaan tekisi! Miten tuokin äiti VOI tehdä noin... tuttipullo pienellä vauvalla?? Hyvänen aika, allergiat ja läheisyyden puute uhkaavat noiden äitien vauvoja. Ai että eivät pienet vauvat opi nukkumaan itsekseen?? No kyllä oppii kun laittaa soittorasian soimaan, toivottaa hyvät yöt ja antaa unirätin kainaloon. Niin ne ystävänkin lapset toimivat.
Jaa että äidinkö pitäisi ottaa omaa aikaa? Kun lapsi syntyy, äiti on kotona. Piste. Kun on vauva, äidin ei kuulu humputella ilman vauvaa missään. Vauva on osa äitiä. Siis koko osa. Äiti on sama kuin vauva.

Synnytyksen aika

Viikkoja laskettiin. Kännykkä pursui kyselevistä JOKOJOKO -viesteistä lasketun ajan lähellä. Parasta ennen-päiväys odotti eikä merkkiäkään siitä, että mahassa oleva voimalla kylkiin potkiva kaveri voisi tulla jo ulos tähän maailmaan. Otin esille jalkakylvyn, jota EI suositeltu raskaana oleville koska se saattaisi käynnistää synnytyksen. Ravasin pienessä kaksiossa ympyrää koirankin katsellessa outona ohikiitävää Barbababaa. Hinkkasin jalkojani välillä hierontalaitteeseen. Ja taas käveltiin. Saunakin laitettiin päälle.

Ja sitten ne meni. Lapsivedet. Siinä sitä hieman oudosti mietin, että mihin se pitäisi laittaa.. kerätäkö talteen vaiko antaa olla siinä jos se muuttaa vaikka väriä tai jotain. Kassithan oli pakattu jo kuukausi sitten, niitä oli 2. Toinen mulle ja toinen vauvalle.

Miksi ei tää synny?

Sitten sitä lähdettiin. Primeran penkille laitettiin pyyhe ja meidän perhe lähti synnyttymään. Oletettavaa siis oli että koska oli ilta, vauva syntyisi aamuun mennessä.
Kätilö käskikin isin mennä kotiin. Mitä? Eikös tänne tultu nyt synnyttämään eikä kotiin lähtemään??

Seuraavana päivänä odoteltiin supistuksia. Olin juuri lukenut niistä ja todennut että lämmin allas on minulle sopiva. Samoin rauhallinen musiikki. Ja niitähän pyydettiin. Vaan toisin kävi. En saanutkaan mennä altaille. Se oli pettymys. Meni pieleen suunnitelmani. Höh.

Päivä meni odotellessa niitä supistuksia. Sellaisia pieniä joskus tuli, vaan eipä niistä saanut selvää. Taas piti mies laittaa kotiin. Mikä synnytys tämä tällainen nyt on??

Käynnistys

Toisena aamuna sitten aloiteltiin tippana käynnistämään. Valmistauduin helppoihin supistuksiin ja söin suklaata sängyllä. SItten ne alkoi. Ei hyvänen aika. Tämä nyt on jotain kamalaa... polttaa!! Ottakaa ne kamalat supistukset pois... milloin pääsen sinne synnytyssaliin???
Illalla sitten pääsin. Vaan eipä tuo mahavauveli halunnut nyt syntyä. Edistystä ei tapahtunut vaikka sattui niin maan perusteellisesti. EPIDURAALIA KIIIITOS!!!! Siinä vaiheessa ei miehen silittelyt, rauhallinen musiikki tai psyykkaaminen tuonut piirunkaan vertaa apua.  Missä se kätilö on?? Ilokaasua!!!!

Illalla

Synnytystapahtuma meni aivan päinvastoin mitä kirjoissa oli lukenut. Makasin leikkaussalin pöydällä ja totesin, että ottakaa se vauva nyt pois että syntyisi edes elävänä. Ei ollut mitään niin tuskallista kuin kuulla että vauvan vointi alkaa laskea, itselle nousi korkea kuume ja vauva oli vielä syntymättömänä. Siinä vaiheessa ei luomusynnytyksellä ollut enää merkitystä. Kunhan me selviämme, minä ja vauva.

Sitten hänet näytettiin. POIKA. Kaunis ja rakas poika. Siitä alkoi meidän uusi elämämme. Vauvamaha kursittiin tikeillä ja äitiys voitiin aloitella. Hieman erilaisissa merkeissä mutta kuitenkin.

Meille syntyi uusi elämä. Se oli tärkeintä.