Olin tänään lapseni kanssa Turussa. Poika 4v jännitti taksissa ja nojautui minuun pienellä päällään. Minulle niin tuttu juttu, hänelle jännittävä ja ehkä pelottavakin kokemus. Tunsin hyvää oloa kun sain antaa hänelle läsnäolollani turvaa.

Avasin netin ennen puoltapäivää selatakseni päivän tapahtumia. Silmiini osui kuin usvainen teksti kouluammuskelusta. Ensimmäinen ajatus oli, että ei tämä VOI olla totta.. ei taas!! Meni todellakin aikaa ennen kuin tajusin, että luin ihan oikeita uutisia..
Seurasin tiiviisti uutisia ja mielentilani alkoi muuttua ahdistuneeksi. Oma turvallisuudentunteeni koki suuren kolauksen, koin surua ja järkyttävää ihmetystä. Ajatuksissa kävivät niin väkivaltaiset nettipelit joita mielessäni syytin.. sitten ne perheet joissa voitiin pahoin mutta jonne apua ja tukea ei saatu resursseista johtuen. Oli uskomattoman paha olla. Huomasin poikanikin hänen herättyään seuraavan minua ja mietin, miten ihmeessä kerron 4-vuotiaalle MIKSI olen ahdistunut! Mutta tunsin sen niin voimakkaana etten toisaalta voinut valehdella. Puin sitten sanoiksi että "Yhdessä koulussa on ollut iso tulipalo. Paloautoja on ollut siellä paljon, surullinen asia" . Poika alkoi lohduttelemaan että onhan niissä paloautoissa vesiletkut että ei hätää! Niimpä. Kuitenkin sain antaa jonkun selostuksen koska eleeni ja ilmeeni olivat varmasti pojalle ihan silminnähtävissä.

Tällainen päivä on pysäyttävä. Ihminen haluaa etsiä selityksiä, syitä. SIlloin kun jokin asia menee "yli tajunnan", ihminen haluaa jäsennellä ja siihen kuuluu MIKSI-kysymykset.

Tänä päivänä olen miettinyt, miten itse tuen parhaalla mahdollisella tavalla lapsiani elämän kaikissa tilanteissa. Miten rohkistan heitä ottamaan haasteet, miten opetan heille että tässä maailmassa riittää että on riittävän hyvä? Miten voin turvata heidän elämänsä, koulunkäyntinsä?
Nyt vielä kun he ovat pieniä, minä ja mies olemme vastuussa siitä, millaisen kasvualustan annamme. Me voimme pitää heidät lähellä, nähdä heidän olotilansa. Mutta kun he muuttavat pois kotona, emme voi enää muuta kuin toivoa että he ovat saaneet parhaat mahdolliset eväät elämäänsä. Että heidän siipensä kantavat heikkoinakin hetkinä. Ja että he tietävät, miten paljon rakkautta he ovat saaneet.

Lapsen turvallisuudentunnetta voi järkyttää monin tavoin. Jos lapsi pelkää, pelosta pitää puhua. Meillä molemmat pelkäävät nyt erilaisia asioita, kuten mörköjä, pimeää ja jopa Muumeja. Olemme keskustelleet peloista, keksineet keinoja millä voimme yhdessä taltuttaa möröt. Aika kivasti se pahainen "UKKO" unohtui pelkojutuista kun eilen illalla kerroin sen asuvan omassa kotona, paistavan siellä lettuja. Poika 4v totesi että "Niin sillä on oma koti eikä se tänne tuu". Huvittavaksi teki pelon tuo letun paisto. Se selvästi vapautti pelosta. Tänään ei ukosta (eli ukkonen tai mörkö) puhuttu.

Mutta kuka lisäisi minun - aikuisen ihmisen - turvallisuudentunnetta? Järkyttävät uutiset toisensa perään rikottavat jotain pyhää ja hyvää. En osaa pukea sanoiksi, en tiedä kenelle voisin sanoa että tämä on kamalaa.
Mies oli kotiin tullessaan myös hiljainen. Hän kertoi myös että järkyttää. Juteltiin asioista ja helpotti. Kotona tuli turvallinen olo.

Sydämessäni toivon, että tämä on viimeinen tämänkaltainen teko Suomen maassa. Viattomien ihmisten ei kuulu kärsiä. Ja vastuuta pitää hallituksen ottaa siitä, millaisia määrärahoja se jakaa terveydenhuoltoon. Ennaltaehkäisy on kallista nyt mutta halvempaa huomenna.

Menen nyt nukkumaan. Painan pääni tyynylle ja toivon, että nukun levollisesti. Onneksi saan kuunnella mieheni kuorsausta ja lasteni tuhinaa. Ne tuo turvaa. Minä rakastan. Hyvää yötä.