Ennen kuin palaamme tähän hetkeen, näihin arjen haasteisiin, on elettävä vielä hetki eilistä. Menneiden päivien muistot kultaantuvat eikä todellista arkea tahdo muistaa. Ellei niitä muistele.

ARKI KAHDEN PIENEN KANSSA

Tosiaan. Yläkerran Herra ei kuullut tämän äidin pyyntöä. Tyttö osoittautui ns. hankalaksi vauvaksi. Tai no, syykin selvisi: Vaikea maitoallergia. Tosin, oikein ruokavalion löytyessä tuo pimatsu kyllä jatkoi luonteensa vahvistamista.
Itku. Se on lapsen hätää, keinoa kertoa asiansa. Äitinä pitäisi osata tulkita, mitä mikäkin sävel merkitsee. Huonommuuden tunnetta se ainakin nosti esille itsessään. Keinot olivat välillä vähissä.

Poika 1v3kk tapasi ensimmäisen kerran siskonsa. Kolmen päivä ero äidistä oli ollut hänelle liikaa. Hän ei ymmärtänyt. Äidin sylissä odotti jokin outo otus, jolla oli silmät, korvat, suu. Ihan niin kuin hänellä. Ensin se nauratti. Ihmetytti. Mutta illalla ei enää. Kun hän huomasi, että tuo hemmetin otus onkin äidin rinnalla. Huutoa, hätää. Ota MINUT syliin. Isin läheisyys ei kelvannut. Muutimme yläkerrasta alakertaan nukkumaan perhepetiin. Äiti itki. Poika itki. Vauva itki. Isikin taisi itkeä. Onnellista, eikö?
Aamulla heräsi tyttö. Ruokaa. Vaipat. Sitten heräsi poika. Puuroa. Vaipat. Uudestaan hetken päästä vaipat - molemmille. Oma kahvi jäi jäähtymään. Tyttö väsyi, nukkumaan. Poika halusi syliin. Tyttö laitettiin vaunuihin sisälle, keksin nerokkaasti että hyssytän varpaillani kun poika on sylissä. Tyttö nukahti. Poika kiljaisi. Tyttö heräsi, poika parkaisi. Lauloin, hyssyttelin. Varpaat puutui... hiki lensi. Tyttö nukahti, poika halusi syliä ja seuraa. Ruoanlaitto. Tyttö herää. Nälkä. Poika väsynyt. Syötetään tyttö. Tehdään ruoka. Poika nälkäinen ja väsynyt. Syötetään poika. Vaihdetaan tytön vaipat. Tyttö itkuinen. Röyhyongelmaa.. eikun pieruhan se oli. Tyttö virkeä. Poika väsynyt. Nukutan pojan syliin, tyttö kiljuu. Mietin, miten tästä pitäisi selvitä??
Tätä rataa se oli. Ensimmäiset puoli vuotta. Öisinkin.

Jos joku olisi silloin tullut neuvomaan, että kuinka selvitä SuperNÄNNIN neuvoilla, olisin tirvaissut. Lohduttavaa oli se, että tyttöä kuvailtiin JUSTIINAKSI jonka mieliala vaihtuu minuutin välein. Yritin ymmärtää. Ymmärtää, miten erilaisia lapset voivat olla. Temperamentti todella on synnynnäistä. Säälin omia vanhempiani... olen tainnut laittaa heidät aika koville. Äitikin oli vain 20-vuotias saadessaan minut. Aika kasvattavaa sanoisin.

Sairastelukierre alkoi, juuri kun olimme saaneet perheeseemme jonkinlaisen rytmin. Molempien korvat, infektioastmat sekä pojan leikkaukset kuormittivat aika lailla. Miltä MINUSTA tuntui? Miltä se tuntuu, kun lapsi ei saa kunnolla hengitettyä, mietit että riittääkö kotikonstit vai lähdetäänkö lääkäriin... ja kun lähdettiin, löydettiin itsemme aina lastenklinikalta. Kun toiset nukkuivat kotona, me valvottiin TYKS:n lastenpolilla. Odotettiin tunteja lääkkeiden vaikutuksia, päätöksiä siitä että menemmekö kotiin vai jäämmekö osastolle. Joskus jäätiin. Toisaalta se oli helpottavaa. Lapsi sai hyvän hoidon.
Raskainta oli katsoa, kun oma lapsi pelkäsi ja kärsi. Siihen ei koskaan totu.

Äidin sydän oli riekaleina. Apu vähissä ja voimat hukassa. Kummasti sitä vain selviää. Meissä äideissä on jotain ruutia, sellaista mitä miehistä ei löydy. Me jaksamme aivan uskomattomia, silloinkin kun mies ei enää jaksaisi. Me selvitämme, hoidamme, kasvatamme, ennakoimme, analysoimme, teemme. Vaikka 2 tunnin yöunilla. Me jaksamme silloin kun on pakko. Uskomatonta. Se vain on niin. Mutta onko meillä äideillä lupa valittaa? Voimmeko kokea elämäämme raskaaksi? Eikö meidän pitäisi hihkua onnesta, kun olemme SAANEET lapsia, olemme siis onnekkaita? Eikö jollain muulla voi olla rankempaa, onko meillä lupa väsyä? Ja entä ne, joiden lapset kehittyvät ja voivat hyvin, ikään kuin kirjojen mukaan? Onko heitä? On.
Katkeruus. Tunteistamme vihaan liitetty, suurelta osin hävetty. Miksi ei saisi tuntea katkeruutta? Voiko ihminen tuntea armollisuutta jos ei tunne negatiivisia tunteita?
Voiko äitiyteen ylipäätään liittyä negatiivisia tunteita?

Väestöliiton julkaisema Äidin kielletyt tunteet- teos olisi jokaiselle äidille ja äidiksi kasvavalle erittäin hyvä.  Sen luettuaan jokainen tajuaa, että äitiyteen liittyy ja SAA liittyä ns. kiellettyjä tunteita. Se miksi niistä ei puhuta, johtuu tämän päivän myyteistä joita ei haluta rikkoa. Äidit itse eivät halua.

En voi sanoa olevani kaikkitietävä. Joillekin olen VAIN kahden lapsen äiti (joilla itsellään on useampia), joillekin JO kahden lapsen äiti. En ole sankari. En ole mikään muu kuin ihminen. Omien kokemusteni kautta viisaampi, mutta silti niin raakile. Voi kun joku tulisi ja kertoisi, miten olisi hyvä. Miten teen väärin tai oikein. Tietoisuus siitä, että lapsuusajan kokemukset vaikuttavat läpi elämän on aika raskas. Kukapa ei haluaisi vahvistaa ja tukea lastaan, luoda hänelle vankka itsetunto ja -arvostus?

Milloin löydän itseni tässä viidakossa?