Ottaessamme ensimmäiseksi perheenjäseneksemme koira, ajattelimme että kasvatustyö tulee olemaan helppoa: Herkuilla koira oppii. Ihanan suloinen labradorinnoutajamme osoittatui kuitenkin kaikeksi muuksi kuin helposti kasvatettavaksi. Vuokra-asunnon lattia sai kyytiä, ovien pielet ja seinät oli jyrsitty ihmeellisellä taidolla ja minun kaikkein PARHAIMMAT kengät kokivat purukaluston törkeän väkivaltaisuuden. Katsoin tuota luppakorvaista koiraamme ja mietin kuumeisesti, missä olisi lähin koirankasvatuslaitos... jos se menisi sinne vaikka ihan hetkeksi...

Siinä vaiheessa kun sähköjohdot oltiin pureskeltu, mattoa revitty, pöydän jalkoja järsitty ja tehty muuta raakaa tuhoa, totesin että kasvatus on aika vaikeaa...

Ylpeinä osallistuimme noutajien arvokkaaseen näyttelykisaan, jonne tuli mukaan koiramme kasvattajaperhe koirineen. Mielessäni siinteli titteli ja arvostuksen tunne. Kunnes vuoroon tuli meidän koiramme. Se teki aivan kaiken niin kuin ei olisi pitänyt. Kun sen olisi pitänyt juosta kauniina tuomarien edessä, sen mielenkiinto meni ympärillä oleviin koiriin sekä omaan takapuoleensa. Kun sen olisi pitänyt seistä, se istui. Kun sen olisi pitänyt pysyä paikoillaan, sitä alkoi kutittaa ja hermostuttaa. Siinä se meni. Perheemme ainoa varteenotettava kauneuskilpailussa pärjäävä.

Kun perheeseemme tuli ihmislapsia, tiesin että kasvatus tulee sujumaan ilman muuta helposti : olihan kokemusta jo lastenhoidosta sekä kasvatuksesta. Vaan eipä auttanut namipala taskussa tai "Istu"-käskyt. Eipä auttanut kokemus vieraiden lasten hoidosta.

Lapsen kasvatus ei kuitenkaan ole verrattavissa koiran kasvatukseen. Jos koiramme odottaa nyt kiltisti vihellystä saadakseen ruokansa, se sama ei toimi lapsella. Eikä kuulukaan. Eläin on eläin ja lapsi on lapsi.

Kasvatus ei tarkoita käskyttämistä. Se on ohjaamista, tukemista ja läsnäoloa. Kauppareissulla kasvatus on sangen mielenkiintoista: Yrität opettaa (kasvattaa) että kaupassa EI huudeta. Mutta kun siellä vain huudetaan, heti kun kärryyn päästään. Ja kun nähdään jotain "MÄ HALUUN"-tavaroita. Siellä huudetaan kun ihmismäärä menee sinne tänne. Yritä pysyä rauhallisena - sanotaan. Siinähän on varsin hyvä sanonta. Yritä pysyä rauhallisena kun lapsesi huutavat ja häiriköivät, kun saat ottaa vastaan vihaisia ja ärsyytyneitä katseita. Seuraavana päivänä luet lehdestä, kuinka huutavat lapset häiritsevät kauppareissuja. Niimpä meidän tapa on nykyään se, että jos huudetaan eikä lopeteta sitä ajoissa, mennään autoon. Miksi meidän pitäisi kasvattaa lapsiamme toisten kuullen, toisten arvosteluiden alla ja toisia selvästi häiriten? Toisaalta, miksi lapsi ei saisi olla lapsi?

Lahjonta on kasvatuskeinoista kekseliäin erityisesti tilanteessa, jossa on PAKKO selvitä. Tikkari  pelastaa toiset ihmiset lapsiemme huudoilta ja tekee kauppareissusta mukavan. Tuo pahainen tapa yrittää välttää hankalia tilanteita on kuitenkin aika kiinnostava, jopa yksi parhaista. Kasvatammeko nyt kansakuntaa, joka ei usko ilman tikkaria mitään? Noh, ainakin saamme iloisempia katseita kaupassa... Eikä itseltä tarvitse ensimmäisen hyllykön kohdalla pyyhkiä tuskanhikeä.

Keinoja on kaiketi monenlaisia, tärkeintä kuitenkin on tulla keinojensa kanssa toimeen.