Medioissakin aika ajoin törmää kiivaasiin keskusteluihin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta sekä virikehoidon tarpeellisuudesta. Jonkin verran niitä seuranneena olen törmännyt ihmisten tietämättömyyteen tai ymmärtämättömyyteen. Päiväkotielämä työntekijän näkökulmasta on minulle tuttua muutaman vuoden ajalta. Omat lapseni ovat nyt kohta 2 vuoden ajan olleet päiväkodissa hoidossa, joten kokemus siitäkin on tuore.

En voi uskoa, että ns virikehoitoon vieviä on kovin paljon. Ja jos heitä on, uskon että joku syy siihen löytyy. Tämän päivän äitiys on kaikkea muuta kuin helppoa, vaikka kirjakaupoissakin on saatavilla kasvatusoppaita sekä äitiyskirjallisuutta pilvin pimein. Syyllisyydentunne on tuttu varmasti jokainen äidille, joka jossakin kohdin painii hoito- ja kasvatusongelmiensa parissa. Syyllisyydentunto on kuitenkin tervettä, mikäli se pysyy kohtuuden rajoissa ja sillä voidaan saavutta jokin tavoitteellisempi toimintatapa sekä ratkaisu esim. pöytäkäytökseen. Syyllisyydentunne voi kuitenkin ajaa hyvin pian kierteeseen, jossa äiti ikään kuin väistelee kiusallisia kysymyksiä tai eristäytyy jollain lailla. Virikehoito on sanana varsin kova ja mielestäni kuvastaa enemmänkin reikkuvan vauvamobilen asettamista kattoon kuin jotain muuta. Päiväkoti voi tarjota virikkeitä, neurologin sanoin "ärsykkeitä" joita lapsi kuin lapsi tarvitsee kehittyäkseen. Virikehoito sen sijaan voisi olla samaa kuin ärsykehoito - lapsi totutetaan lapsiryhmään, ryhmästä kuuluviin ääniin, kaikenlaisiin äistiärsykkeisiin joita ehkä kotona ei pystyä tarjoamaan ellei sitten ole iso lauma lapsia ja kovaääninen tapa tehdä kotitöitä.

 Tarvitseeko lapsi virikehoitoa vai onko se vain äitien laiskuutta? Perheolosuhteet voivat olla erilaisia ja kukaan ei voi täysin tietää, mitä missäkin perheessä oikeasti tapahtuu. Lapsi tarvitsee tavallista elämää, virikkeitä joita elämässä on: kattilan ääniä, tuulen huminaa, veden lotinaa, viemärin ääniä, ihmispuhetta, valoa, lämpötilan vaihteluita... Virikkeellä voisi ajatella olevan lasta aktivoiva merkitys. Aina näin ei kuitenkaan ole. Aistiyliherkkä lapsi ei osaa jäsennellä kaikkea kuulemaansa, tuntemaansa tai näkemäänsä ja enemmänkin häkeltyy. Toisaalta tällainen lapsi tarvitsee aistiärsytyksiä säännöllisesti, että oppisi tulemaan niiden kanssa toimeen. Siedätyshoitoa tarvitaan, mutta kohtuullisesti ja ajan kanssa. Keskittymisen ja tarkkaavaisuuden parantuessa aistiherkkyyksien kanssa oppii elämään. Päiväkotihoito ei voi olla vain virikehoitoa hyvällä tavalla, vaikkakin se voi olla ärsykkeitä tarvitsevalle lapselle hyväksi. Vaikka itse en vienyt isompaa lasta hoitoon vauvan syntyessä, en näe mitään perusteltua syytä moittia äitejä jotka niin tekevät. Olen vuosien varrella oppinut, että toisten ratkaisut ovat toisten ja omani ovat omiani. Mielestäni siinä ei ole voi olla mitään pahaa ajatella, että isompi lapsi kaipaa virikkeitä (tarkoitetaan varmasti kavereita, leikkihetkiä, ohjattuja tuokioita ja ryhmän merkitystä) 4-5-vuotiaana. Vauvan tullessa perheeseen on väistämätön tosiasia, että äidin väsymys kaksinkertaistuu. Jos vauva sattuu olemaan huonouninen ja vatsakipuinen, isomman lapsen tarpeet eivät voi tulla mitenkään tyydytetyksi. Siitä on omakohtaista kokemusta kun lasten ikäero oli 1v4kk. Kokonainen vuosi meni niin usvassa, aivan kuin kaksosia hoidellen että monesti mietin miten selvisin siitä ajasta. Vuosi kehittyvän lapsen elämästä on tärkeä. Siinä ajassa opitaan jo paljon uusia taitoja. Vauva voi laittaa koko perheen rytmit aivan päälaelleen ja siinäpä sitten valvoo koko perhe.

Kaikki on toisenlaista jos isompi lapsi on sopeutuvainen ja sietää sen, että ulos ei nyt päästäkään ihan heti kun sinappihousu päätti tehdä väkevät, oksensi kaikki vaatteensa ja kiljuu kuin porsas. Isompi on ehkä jo tuossa vaiheessa niin tulistunut, että on ottanut kaikki ulkovaatteensa pois, kaatanut pottaan tekemänsä pissan olohuoneen lattialle ja kastellut siinä päivän postin. Noh, mahdollista kaikki. Kun tuollaista rumbaa elelee jonkin tovin, vähemmästäkin tulee mieleen että olisiko ihan kaikkien kannalta hyvä jos isompi kävisi vaikka kerran pari viikossa päiväkodissa...

Jokainen elää tavallaan ja jokaisella on omat voivavaransa kestää arjen haasteita. Toiselle pitkällinen univelka ei vaikuta mitenkään, kun toinen jo kärsii somaattisista oireista. Lapsen edun rinnalla pitäisi aina kulkea myös koko perheen etu. Hyvinvoivat vanhemmat ovat lapsen paras. Jos hyvinvointia saadaan sillä, että lapsi käyttää subjektiivista päivähoito-oikeutta muutaman kerran viikossa, eikö se ole ennaltaehkäisevää "hoitoa" ? Onko sellainen ÄITI aina tuomittavissa raskaasti, joka tuollaista oikeutta väärinkäyttää? Isät ne varsin usein unohtuvatkin noissa keskusteluissa, ehkä isien tehtävänä ei olekaan tuntea sitä syyllisyyttä eikä heille sitä usein luodakaan. Isien on lupa rillutella, käydä farkkukaupassa, parturissa, keilaamassa, treeneissä ja yhdistysten kokouksissa. Lapsihan ei tietenkään kärsi siitä. Ehkä hän saa enemmänkin iloisemmankin isin elämäänsä. Mutta miten on äidin laita? Jos hän ajattelee omaa jaksamistaan ja vie isomman lapsen hoitoon, on hän laiska ja mätämunayksilö jonka ei olisi koskaan pitänyt saadakaan lapsia. Viis siitä, vaikka tuo rättipoikkiperkeleenahdistunut mutsi voisi nukkua vauvansa kanssa ja olla isommallekin jaksavampi.. saatika jaksaa kutitella, rapsuttaa, kehua, ihailla ja ihmetellä parisuhteen toista osapuolta illan jo muuttuessa yön tunneiksi. No toisaalta, parisuhdeaikaahan saa sillä että lähtee sinne syömään kumisia naudanlihapihvejä ja keskustelemaan mistäkäs muustakaan kuin LAPSISTA

Oli niin tai näin, kovien mielipidekirjoittajien mielessä harvoin käy se tosiasia että jokaisella ON oma ainutlaatuinen elämänsä. Mikkolan Nina on tosin asioista omaa mieltään ja haluaa kovilla sanoillaan saada keskustelua aikaiseksi. Hiekkalapiosota ei välttämättä johda mihinkään hyvään, ei edes silloin kun upseeri&herrasmiehen vaimo on toisen osapuoli. Silmissä oleva hiekka sattuu ja muistijälki siitäkin jää.. pahimmassa tapauksessa hiekkalelufobia.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Täystehokkuuteen oppinut minäni ei oikein osaa rentoutua. Kaiken kiireen keskellä, jossa asioita on hoidettava ja arki saatava rullaamaan, olisi oltava tehokas? Ei onnistu ei. Suunnittelua rakastava mieheni yrittää auttaa kaikin keinoin, minkä voi - tosin omat hermoni eivät kestä aina toisen suunnittelua kun itse haluan olla jo toteuttamassa niitä asioita. Maltti on valttia.. niinhän se on. Tämä tuli todettua tuolla liikennevirrankin keskellä, kun oli pienestä kiinni etten ajanut kolaria viikko sitten. Oma vikani se olisi ollut, lähdin liikenteeseen kiihtyneessä tilassa ja aivot ajatuksia täynnä. Pelästys tuli vasta illalla.

Mitä pitäisi oikeastaan sitten ehtiä tekemään ja missä ajassa? Jos tarjoan kerran kuukaudessa lapsille hampurilaiset siksi, että en yksinkertaisesti JAKSA tehdä ruokaa, onko se sitten huono? Eri asia kaiketi, jos sitä tapahtuisi jatkuvasti. Kuitenkin meillä syödään monipuolisesti, niin syövät päiväkodissakin.

Pitäisi ehtiä siivota, maksaa laskut, kasvattaa ja hoidella lapset, ottaa omaa aikaa, ottaa parisuhdeaikaa, käydä lenkillä, tehdä sitä monipuolista ruokaa, olla ystävien kanssa tekemisissä, lukea tenttiin, katsoa kalenteria mitä kenellekin milloin tapahtuu ja missä, käydä töissä jne. Tuon keskellä vielä keskittyä toisen lapsen erityisasioihin, jotka vievät tohottomasti aikaa. Ihan oikeasti, kenen aika riittää?

Juttelin puistossa tänään äidin kanssa, joka mietti että miten ihmeessä lasten kanssa se aika menee nopeesti. Ei ehdi vastata tekstiviesteihin, suunnitella tarpeeksi hyvin asioita, ehtiä kaikkialle.. Ulkopuolinen ei aina ymmärrä. Että juuri kun olet vastaamassa toiselle, lapsi loukkaa itsensä ja loukkaantumisoperaation vetämiseen menee helposti puoli tuntia... jos lapsi päättää että tirvaisenpa tuota pikkusisko nyt kuonoon, aikaa selvittelyyn menee jonkin verran. Nostan oikeasti hattua sellaisille ihmisille, jotka pystyvät pitämään langat moitteettomasti käsissään. Terveenä, hyvivoivana ja hyvin nukuttuna sekä ravittuna tuon pitäisi onnistua paremmin - mutta ei sitten, jos vähänkin kremppaa.. milloin mistäkin.

Laiskuutta jonkun mielestä, kun pyykit lojuvat sohvilla, roskis odottaa viejäänsä, pihanurmikko ajamatta, tiskit odottamassa... Meillä se on asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Voin ihan hyvin laittaa aikana seisokelemalla rätti kädessä ja unohtaa samalla, että minulla on oikeasti aikaa sekä läsnäoloa tarvisevat lapset. Voin aivan hyvin aikatauluttaa jokaisen illan niin, että kolmena käyn liikkumassa ja loppuina teen jotain muuta kehittävää - siinä vaiheessa lapsille tulee jo äitiä ikävä. Ja toisin päin. Laiskuutta se voi olla, että ei jaksa järjestää ja aikatauluttaa.... strukturoida.. mutta ihmisellä -jokaisella - on oma rajansa ihan kaikelle. Järkevää on ottaa se järki käteen ajoissa kuin vetää itsensä aivan piippuun. SIllä suomalaisella sisullahan sekin onnistuu... kuten sekin, että burn out vetää lopulta ihmisen pitkille sairaslomille, työssäjaksaminen kärsii, perhe ei voi hyvin. Kaikella on rajansa.

Laiskuudelle pitää antaa mahdollisuus. Kunhan sitä ei joka kohdassa käytä. Kummasti terve laiskottelu vain nostaa syyllisyydentunteen.. onhan stressissäkin kyse tekemättömistä töistä kuin tehdyistä töistä. Jatkan siis samaan malliin.. Enkä enää pahoittele, että kotini on silloin tällöin räjähdyksen jäljiltä - se on jos on. Mitäs ette kyläile silloin kun olen siivonnut!!

Ottaessamme ensimmäiseksi perheenjäseneksemme koira, ajattelimme että kasvatustyö tulee olemaan helppoa: Herkuilla koira oppii. Ihanan suloinen labradorinnoutajamme osoittatui kuitenkin kaikeksi muuksi kuin helposti kasvatettavaksi. Vuokra-asunnon lattia sai kyytiä, ovien pielet ja seinät oli jyrsitty ihmeellisellä taidolla ja minun kaikkein PARHAIMMAT kengät kokivat purukaluston törkeän väkivaltaisuuden. Katsoin tuota luppakorvaista koiraamme ja mietin kuumeisesti, missä olisi lähin koirankasvatuslaitos... jos se menisi sinne vaikka ihan hetkeksi...

Siinä vaiheessa kun sähköjohdot oltiin pureskeltu, mattoa revitty, pöydän jalkoja järsitty ja tehty muuta raakaa tuhoa, totesin että kasvatus on aika vaikeaa...

Ylpeinä osallistuimme noutajien arvokkaaseen näyttelykisaan, jonne tuli mukaan koiramme kasvattajaperhe koirineen. Mielessäni siinteli titteli ja arvostuksen tunne. Kunnes vuoroon tuli meidän koiramme. Se teki aivan kaiken niin kuin ei olisi pitänyt. Kun sen olisi pitänyt juosta kauniina tuomarien edessä, sen mielenkiinto meni ympärillä oleviin koiriin sekä omaan takapuoleensa. Kun sen olisi pitänyt seistä, se istui. Kun sen olisi pitänyt pysyä paikoillaan, sitä alkoi kutittaa ja hermostuttaa. Siinä se meni. Perheemme ainoa varteenotettava kauneuskilpailussa pärjäävä.

Kun perheeseemme tuli ihmislapsia, tiesin että kasvatus tulee sujumaan ilman muuta helposti : olihan kokemusta jo lastenhoidosta sekä kasvatuksesta. Vaan eipä auttanut namipala taskussa tai "Istu"-käskyt. Eipä auttanut kokemus vieraiden lasten hoidosta.

Lapsen kasvatus ei kuitenkaan ole verrattavissa koiran kasvatukseen. Jos koiramme odottaa nyt kiltisti vihellystä saadakseen ruokansa, se sama ei toimi lapsella. Eikä kuulukaan. Eläin on eläin ja lapsi on lapsi.

Kasvatus ei tarkoita käskyttämistä. Se on ohjaamista, tukemista ja läsnäoloa. Kauppareissulla kasvatus on sangen mielenkiintoista: Yrität opettaa (kasvattaa) että kaupassa EI huudeta. Mutta kun siellä vain huudetaan, heti kun kärryyn päästään. Ja kun nähdään jotain "MÄ HALUUN"-tavaroita. Siellä huudetaan kun ihmismäärä menee sinne tänne. Yritä pysyä rauhallisena - sanotaan. Siinähän on varsin hyvä sanonta. Yritä pysyä rauhallisena kun lapsesi huutavat ja häiriköivät, kun saat ottaa vastaan vihaisia ja ärsyytyneitä katseita. Seuraavana päivänä luet lehdestä, kuinka huutavat lapset häiritsevät kauppareissuja. Niimpä meidän tapa on nykyään se, että jos huudetaan eikä lopeteta sitä ajoissa, mennään autoon. Miksi meidän pitäisi kasvattaa lapsiamme toisten kuullen, toisten arvosteluiden alla ja toisia selvästi häiriten? Toisaalta, miksi lapsi ei saisi olla lapsi?

Lahjonta on kasvatuskeinoista kekseliäin erityisesti tilanteessa, jossa on PAKKO selvitä. Tikkari  pelastaa toiset ihmiset lapsiemme huudoilta ja tekee kauppareissusta mukavan. Tuo pahainen tapa yrittää välttää hankalia tilanteita on kuitenkin aika kiinnostava, jopa yksi parhaista. Kasvatammeko nyt kansakuntaa, joka ei usko ilman tikkaria mitään? Noh, ainakin saamme iloisempia katseita kaupassa... Eikä itseltä tarvitse ensimmäisen hyllykön kohdalla pyyhkiä tuskanhikeä.

Keinoja on kaiketi monenlaisia, tärkeintä kuitenkin on tulla keinojensa kanssa toimeen.

Olin tänään lapseni kanssa Turussa. Poika 4v jännitti taksissa ja nojautui minuun pienellä päällään. Minulle niin tuttu juttu, hänelle jännittävä ja ehkä pelottavakin kokemus. Tunsin hyvää oloa kun sain antaa hänelle läsnäolollani turvaa.

Avasin netin ennen puoltapäivää selatakseni päivän tapahtumia. Silmiini osui kuin usvainen teksti kouluammuskelusta. Ensimmäinen ajatus oli, että ei tämä VOI olla totta.. ei taas!! Meni todellakin aikaa ennen kuin tajusin, että luin ihan oikeita uutisia..
Seurasin tiiviisti uutisia ja mielentilani alkoi muuttua ahdistuneeksi. Oma turvallisuudentunteeni koki suuren kolauksen, koin surua ja järkyttävää ihmetystä. Ajatuksissa kävivät niin väkivaltaiset nettipelit joita mielessäni syytin.. sitten ne perheet joissa voitiin pahoin mutta jonne apua ja tukea ei saatu resursseista johtuen. Oli uskomattoman paha olla. Huomasin poikanikin hänen herättyään seuraavan minua ja mietin, miten ihmeessä kerron 4-vuotiaalle MIKSI olen ahdistunut! Mutta tunsin sen niin voimakkaana etten toisaalta voinut valehdella. Puin sitten sanoiksi että "Yhdessä koulussa on ollut iso tulipalo. Paloautoja on ollut siellä paljon, surullinen asia" . Poika alkoi lohduttelemaan että onhan niissä paloautoissa vesiletkut että ei hätää! Niimpä. Kuitenkin sain antaa jonkun selostuksen koska eleeni ja ilmeeni olivat varmasti pojalle ihan silminnähtävissä.

Tällainen päivä on pysäyttävä. Ihminen haluaa etsiä selityksiä, syitä. SIlloin kun jokin asia menee "yli tajunnan", ihminen haluaa jäsennellä ja siihen kuuluu MIKSI-kysymykset.

Tänä päivänä olen miettinyt, miten itse tuen parhaalla mahdollisella tavalla lapsiani elämän kaikissa tilanteissa. Miten rohkistan heitä ottamaan haasteet, miten opetan heille että tässä maailmassa riittää että on riittävän hyvä? Miten voin turvata heidän elämänsä, koulunkäyntinsä?
Nyt vielä kun he ovat pieniä, minä ja mies olemme vastuussa siitä, millaisen kasvualustan annamme. Me voimme pitää heidät lähellä, nähdä heidän olotilansa. Mutta kun he muuttavat pois kotona, emme voi enää muuta kuin toivoa että he ovat saaneet parhaat mahdolliset eväät elämäänsä. Että heidän siipensä kantavat heikkoinakin hetkinä. Ja että he tietävät, miten paljon rakkautta he ovat saaneet.

Lapsen turvallisuudentunnetta voi järkyttää monin tavoin. Jos lapsi pelkää, pelosta pitää puhua. Meillä molemmat pelkäävät nyt erilaisia asioita, kuten mörköjä, pimeää ja jopa Muumeja. Olemme keskustelleet peloista, keksineet keinoja millä voimme yhdessä taltuttaa möröt. Aika kivasti se pahainen "UKKO" unohtui pelkojutuista kun eilen illalla kerroin sen asuvan omassa kotona, paistavan siellä lettuja. Poika 4v totesi että "Niin sillä on oma koti eikä se tänne tuu". Huvittavaksi teki pelon tuo letun paisto. Se selvästi vapautti pelosta. Tänään ei ukosta (eli ukkonen tai mörkö) puhuttu.

Mutta kuka lisäisi minun - aikuisen ihmisen - turvallisuudentunnetta? Järkyttävät uutiset toisensa perään rikottavat jotain pyhää ja hyvää. En osaa pukea sanoiksi, en tiedä kenelle voisin sanoa että tämä on kamalaa.
Mies oli kotiin tullessaan myös hiljainen. Hän kertoi myös että järkyttää. Juteltiin asioista ja helpotti. Kotona tuli turvallinen olo.

Sydämessäni toivon, että tämä on viimeinen tämänkaltainen teko Suomen maassa. Viattomien ihmisten ei kuulu kärsiä. Ja vastuuta pitää hallituksen ottaa siitä, millaisia määrärahoja se jakaa terveydenhuoltoon. Ennaltaehkäisy on kallista nyt mutta halvempaa huomenna.

Menen nyt nukkumaan. Painan pääni tyynylle ja toivon, että nukun levollisesti. Onneksi saan kuunnella mieheni kuorsausta ja lasteni tuhinaa. Ne tuo turvaa. Minä rakastan. Hyvää yötä.

Klo 6 mies tulee herättämään kysyäkseen, missä ne lasten päivähoitovaatteet oikein ovat. Tokaisen siinä unenpöpperössä, että siinähän ne on sohvalla. "En nähnyt" , mies sanoo. Tuskailen asiaa vielä illalla. Miten VOI olla mahdollista, että mies ei HUOMAA? On kaksi sohvaa, yhdessä on kaksi vaatekasaa...

Ei ole ensimmäinen kerta. "Missä mun sukat on?", "Missä mun puhelin on?"... "Olen etsinyt JOKA paikasta"... ja kun pyydän katsomaan sitä samaa tuttua paikkaa uudelleen - KAS KUMMAA - sieltähän se kadonnut, minun hävittämä (??) tavara olikin!!

Joskus tuntuu - siis ihan vain pikkaisen - että hoidan ja kasvatan 3 lasta. Yksi heistä tosin on jo 30-rajapyykin ohittanut onneton ihminen jonka vaatteet pitää pestä, silittää, korjata, etsiä tavaroita... En sanoisi että mieheni olisi niitä "tyypillisiä suomalaisia miehiä" - siis meillä mieskin tekee kotihommia sekä on lasten kanssa..MUTTA... siis ihan vain silloin tällöin asiat tuntuvat kaatuvan mun niskoille.

Yhden pojan äitinä aivot raksuttavat kovasti..miten kasvatan hänestä sellaisen miehen, jolla olisi omaa kykyä ja havainnointia asioihinsa? Tuntuu tuo 4-vuotiaskin jo kovasti olevan "miehen alku". Istuu lattialla ja kysyy, missä on mikäkin lelu... kun pienempi siskonsa etsii sen kysymättä!!
Voiko tuohon sitten edes kasvatuksella vaikuttaa? En tiedä. Jos se on geeneissä menevä Y-kromomosomissa sijaitseva huolettomuusmutaatio, siihen en kait voi vaikuttaa.

Syksyn tullessa ÄITI tietää. Äiti tietää, missä on sukat, kengät, lapaset, pipot, reput, reissuvihkot, kalenterit, eväspullot, minigrippussit, kaukosäätimet, kynät, asiapaperit, kadonneet kirjat, patalaput, punaisen värinen raitapaita, sininen ulkoilutakki..........

ÄITI tietää, mikä päivä pitää mikäkin asia hoitaa, mihin pitää soittaa, mikä lappu pitää olla täytettynä milloinkin, kenelle ihmiselle pitää informoida jotakin ja milloin... kymmenittäin asioita.

ÄITI-koulutus on opettanut enemmän kuin mikään työ tai opiskelu: On osattava hallita päivää, viikkoja, tulevaa. On osattava organisoida, peruuttaa, varata, sumplia.. ja tietysti sairasteluiden vuoksi muutettava kaikki uudelleen... Ei auta vaikka itse olisi tuhannen väsynyt, kuumeinen tai muuten vain hieman ärsyyntynyt.. asiat ON hoidettava.

"Niin siis etkös sä kuullut kun mä sulle siitä jo sanoin viikko sitten??" tuhahtaa mies... tuttu kysymys.. siis kuulinko.. osittain kait.. siis EN kuullut!! Ai niin, siis silloin kun telkkari huusi Huvituttia, perunat kiehui yli kattilan ja puhelinkin soi... JOO, totta kait MINÄ kuulin ja tarkasti!!

"Voisi laittaa niitä varasukkia sinne reppuun" sanoo päiväkodin täti. Joo, siis olenhan mä laittanut..tai siis muistuttanut miestä että laittaisi.. tai siis en mä joka päivä ole muistanut muistuttaa.. tai siis itsekään laittaa..

"Yritin sulle soitella mutta et vastannut..olis ollut vain JUST silloin hyvä hetki jutella ja nähdäkin" sanoo ystävä... joo, siis saattoi olla että puhelin oli taskussa..tai laukussa..tai ihan kuuloetäisyydellä. Mutta siis saattoi olla että meillä oltiin päiväunille menossa. Tai sitten saattoi olla pientä meteliä... Yritän parhaani mukaan kuitenkin vastata. Yritän pitää yllä ystävyyssuhteita koska  ne ovat elämän suola. Ystäviä tarvitaan muutenkin kuin silloin kun on vaikeaa. Ei ole tarkoitusta rasittaa ihmisiä vaan ystävyydessä myös ilot ovat tärkeitä.

Monien asioiden samanaikainen hallinta ja ylläpito vaatii melkoista esimiestaitoa. Pitää ottaa huomioon kaikkien ajatukset ja toiveet. Pitää pystyä järjestämään asiat niin, että ne toimivat, ovat ajoissa ja niissä on liikkumavaraakin. On kyettävä selvittelemään ristiriitatilanteita, kotona jaksamista sekä koti-ilmapiiriä. On kyettävä ottamaan vastuuta monista asioista samaan aikaan, ottaen huomioon myös mahdolliset taloudelliset seikat.
Kun isi heittelee tavaroita roskiin, äiti hakee ne pois.. JOS kuitenkin JOSKUS olisi käyttöä...

Työhakemuksia tehdessäni sain hyviä neuvoja. Kotiäitivuosi on TYÖKOKEMUS. Se mainitaan sanalla LASTEN JA KODINHOIDOLLISET TYÖT. Se kertoo sen, että aika lasten kanssa on ollut työtä, työntäytteistä. Se kertoo, että ITSE arvostaa niitä vuosia. Se joka sanoo että "On VAIN kotona", voi mennä kevyesti itseensä. Jos siinä on jotakin vähäteltävää, ihmettelen.
Ei missään muussa työssä päivystetä 24 h/vrk alle 300 € palkalla, hoideta ja huolehdita, kasvateta, ohjata. Äidin tehtävä on valtavan vaativa ja yhteiskunnallisestikin vastuullinen: Omalla toiminnalla, rajattomuudella, jaksamattomuudella voit tuhota kasvavan ihmisen ja vaikuttaa HÄNEN loppuelämäänsä. Ei mikään kovin pieni vastuu siis.

Tämänkin vain äiti tietää.