Poika oli 7 kk ikäinen, kun raskaustesti näytti selkeää positiivista. Kahden viikon voimakas väsymys sai merkityksensä. Ensimmäisiä ajatuksia voitte arvailla... kotona öisin vielä joskus kohkaava vauva, uusi mahassa... Ihmisten ensireaktiot olivat järkyttyneitä: "EIKÄ?" Siis totta kait (pakko siis uskoa) olivat onnellisia, mutta ikäero tuntui monista (eikä vähiten minusta..) aika.. suhteellisen.. hiton.. PIENELTÄ. 1v3kk AAAPUUUVA.
En selviä. En. Miten jaksan? Miten voin jakautua kahteen paikkaan? Voiko rakastaa yhtä paljon kahta?

Odotusaika meni nopeasti, mutta loppuaikana olin sellainen MUUMI, että olin suorastaan kiukkuinen Tovelle siitä, ettei ollut piirtänyt "sellaista koloa" muumeille... Laskettu aika oli JOULUAATTONA ja jännitin tietysti, että jos olen laitoksella silloin niin miltä meidän pojasta tuntuu.. En siis koristellut kotiamme juurikaan, ystäväväni kaasona olin kertonut ettei välttämättä pääse häihin.. Noh, sielläpä minä mahani kanssa foxia tanssin!! Ei meininkiäkään siitä, että synnytys alkaisi. No onneksi pääsin ystäväni häihin.

Vuosi vaihtui. 2006. Vauvamme syntyisikin siis alkuvuodesta. Neuvolassa, kirjoissa jne luki että toinen lapsi syntyy useimmiten aikaisemmin. Viikkoja oli 42. Eli laskettu aika oli mennyt ajat sitten. Ja päiviä senkun tuli lisää...

KÄYNNISTYS - TAAS

Jätin kassit kotiin kun mies kiikutti minut tablettimuotoiseen käynnistykseen TYKS:iin. Olin varma että kotiin sieltä palattaisiin ja katsottaisiin taas toinen päivä. Maha-asukkini ei pitänyt kiirettä - ehkä hyvä niin. Olihan tuota touhua riittänyt reilun vuoden ikäisen kanssa ihan tarpeeksi.
Mies tuli siitä kotiin hakemaan, kun kävi samalla tavalla kuin aikaisemmin - vedet meni. JES. hyvä hyvä. Nyt en lähdekään kotiin!!!
Eikä siinä hommassa sitten mentykään ihan hitaasti... eikä tämä äiti estellyt yhtään epiduraalin laittoa, eikä ollut musiikkiakaan mukana. Mukana oli aivan mahtava kätilö, jonka kanssa keskusteltiin ilokaasuhöyryissä Teatterikorkeakoulun pääsykokeista - meillä kun sattui olemaan samanlainen historia.

Siinä se yö sitten meni. Hieman kivuliaissa mutta hyvissä tunnelmissa. Kaasunaamari kasvoillani huutelin aina välikommentteja kypsän oloiselle isille... olisi sekin nyt voinut hieman silittää.. tai no.. voi olla että säästyi mustelmilta.

3 tunnin ponnistelun jälkeen syntyi TYTTÖ. Siihen se pieni ihana vauveli annettiin syliin ja mieheni otti valokuvia, joita ei tänäkään päivänä voi sensuroimattomana edes itse katsella.
Vuodeosastolla tyttö paljasti temperamentin periytyneen (ikävä kyllä) äidiltään.. Kätilön mukaan käytävälle asti raikui korkea kiljunta meidän huoneesta. Toisena yönä vein tuon huutavan neitosen mieskätilölle ja sanoin tomerasti: "ÄITI NUKKUU NYT". Kamala äiti. Vierihoitosysteemin tultua Suomeen jokainen äiti, joka on halunnut levätä synnärillä on saanut tuntea sielussaan asti syyllisyyttä, mustaa julmuutta ja inhoa. Mutta siitäkin huolimatta minä halusin nukkua. Itsekästä tai ei, mutta kotona odotti yksi iltakukkuja joka piti huolen ettei kotona nukuttu.

Kotimatkalla tyttö huusi. Sitä ennen se huusi. Rukoilin yläkerran Herralaista, että antaisi tälle lapselle hieman äitiänsä helpomman luonteen.. se pyyntö tuli suoraan sydämestä.

Sitä pyyntöä ei jostain syystä kuultu.