Syksy on tullut ja sitä mukaan posti on tuonut erilaisia katalogeja. Sisustushaluisena haluaisin vaihtaa väriskaalan, uusia joitakin esineitä, löytää hyllykön tavaroille joita pursuu nyt täynnä olevista laatikoista.. Se on vuosittainen pään ja sielun puhdistus. Sisustaminen - tai enemmänkin sen halu - on minulle nykyään puhtaasti mielihyvä. Mielihyvää, jota joutuu hakemaan tämän kaaoksen ja raskaankin arjen keskeltä.

Muistan appiukkoni sanat materialismista... itsekin olen sitä mieltä, etteivät tavarat tuo onnea. Kuitenkin kummasti sitä pienikin tavara, esim. kynttilä piristää. On totta että tässä ajassa ihmiset kuluttavat minkä kerkivät. Siitähän kertoo jo kulutusluottojen suuret määrät, pikavippien ottamisen helppous sekä ihmisten tyytymättömyys elämäänsä. Kuluttamisesta on tullut arvo, jolla mitataan pahimmillaan jopa sitä, kuuluuko joku ihminen elämääni vaiko ei. Toinen toistaan täydellisempiä koteja. Sisustustyyleiltään erilaisia. Mutta silti niin onnettomia ihmisiä...

Tahtoisin tietysti toimivan kodin. Se tarkoittaa valitettavasti tiettyjen ja riittävien tavaroiden omistamista, esim. tilan puutteen takia. En haaveile kuitenkaan mistään katalogikodista, koska tiedän tasan tarkkaan, että se ei onnea tuo. Kauneus voi olla pienissäkin asioissa.

On hyvä pysähtyä. Pysähtyä miettimään, MISTÄ oikeasti saa ilon, tyydytyksen ja onnellisuuden. Onko se lapsen antama hymy, olemassaolo sekä läheisten ihmisten läsnäolo vaiko uudet esineet? Miksi ihminen ylipäätään koko ajan haluaa? EIkö voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on?

Joskus on niin tervettä ja niin ihanaa olla vain lukematta aikakauslehtiä. Istua vain sohvalle ja katsella ympärilleen. Sulkea silmänsä tässä kiireen ja kulutuksen maailmassa, miettiä, miten voi. Vaikeaa, eikö totta? Vaikeaa pysäyttää kelloa, jatkuvaa kiirettä ja toimintaa?

Tyttöni 2v8kk kohtasi eilen pihalla leppäkertun. Tuo ihmeellinen, naurattava leppis tippui aina maahan mutta tyttö noukki sen käsineillään takaisin. Siinä me ihmeteltiin sitä, äiti ja tytär. En siinä hetkessä huomannut, että pysähdyin. Elin juuri sitä samaa hetkeä pienen tyttöni kanssa, jolle maailman moninaiset ötökät tuovat isoa iloa. Ja oikeasti, se jäi sydämeen se muisto. Ne tytön ilmeet, eleet. Sen asian voin kertoa vuosien päästä. Sen tallennan syvälle sydämeeni, muistojen kultaisiin kirjoihin.

Vaikka tahtoisi, koko ajan ja kaikkea, voisi olla tahtomattakin. Kiireen ja paineet luodaan ihan itse. Me voimme halutessamme paeta tätä aikaa luontoon. Luonnon merkitys henkiselle terveydellemme on ilman tutkimuksiakin varmasti suurempi kuin mikään muu. Tässä ajassa, näillä tulvivilla median tuomilla ideoilla ihmisen on löydettävä sisäinen rauha.